Polveutumiseni Venäjän suuriruhtinas Vladimir Suuresta
Suomessa esivanhemmat ovat useimmiten melko helposti jäljitettävissä Isonvihan aikaan saakka, joskus vähän kauemmaksikin. Esimerkiksi Kemijärvellä kirkonkirjojen pitäminen alkoi vuonna 1697. Veroluetteloja ja eräitä muita asiakirjoja käyttäen talonpoikaissukuja voi seurata vielä vähän kauemmaksi, mutta sitten tiedot katkeavat. Sen sijaan jos esivanhempien joukosta sattuu löytämään jonkun säätyläisen tai pappissäädyn edustajan, niin on mahdollista päästä lopulta vanhoihin aatelissukuihin, joista on pidetty kirjaa parhaimmillaan jopa vuosituhannen ajan. Muinaisina aikoina keskiajalla hallitsijoilla ja ruhtinailla oli tapana tutkia sukuaan ja julkaista komeita sukutauluja, joista löytyi niin Rooman hallitsijoita kuin Raamatun henkilöitäkin. Kansainvaellus sekoitti kuitenkin Euroopan asutuksen niin perusteellisesti, että antiikin aikaan saakka johtavia sukutauluja on vaikea pitää kovin luotettavina.
Itse polveudun pääasiassa niistä talonpoikaissuvuista, jotka 1500- ja 1600-luvulta lähtien ovat asuttaneet Pohjois-Suomea. Kuitenkin esivanhemmistani löytyy myös muihin säätyihin kuuluneita henkilöitä, ja kun tarpeeksi kauas sukupuuta tutkitaan, niin päästään mieheen, joka perusti erään vieläkin olemassa olevan valtakunnan. Valtakunta on nimeltään Venäjä. Minun ja tämän miehen välillä on 30 sukupolvea.
Kristillisen ajanlaskun ensimmäinen millenium oli kääntymässä lopuilleen, elettiin 900-luvun puoliväliä, kun kiovalaisen ruhtinaan Svjatoslavin orjatar Malusa synnytti isännälleen pojan. Ruhtinaalla, legendaarisen Rurikin, ensimmäisen venäläisen hallitsijan jälkeläisellä oli toki laillisiakin vaimoja, mutta kumminkin hän rakastui orjattareensa ja siitäkin suhteesta ihmissuku jatkui. Pojan nimeksi tuli Vladimir, hän on esi-isäni 30 sukupolvea taaksepäin. Niin ruhtinaan poika kuin olikin, Vladimir sai aina muistaa, ettei hän ole syntynyt laillisesta liitosta ja on siis isän aviollisia lapsia huonompia. Ollessaan 16-vuotias isä-Svjatoslav kuoli ja velipuoli Jaropolk nousi valtaan. Kiovan Venäjällä elettiin sekavia aikoja ja Vladimir sai pelätä henkensä puolesta. Antautumisen sijasta hän päätti taistella. Kahdeksan vuotta myöhemmin Vladimir oli raivannut tiensä valtaistuimelle ja saanut paikalliset mahtimiehet puolelleen, toisen diplomatialla, toiset väkivallalla.
Entiseltä hallitsijalta, velipuoli Jaropolkilta oli jäänyt kihlattu, Polotskin ruhtinaskunnan prinsessa Rogned. Vladimir tuumi, että mahtavana suuriruhtinaana hän tietenkin saa myös kuuluisan prinsessan omakseen. Kosiomiehelle kävi kuitenkin huonosti, kun prinsessa julkisesti nauroi ja teki pilkkaa kosijasta – hän ei suostu orjattaren pojalle vaimoksi, olipa tämä kuinka suuri valtias tahansa. Tämä pilkanteko osui arkaan paikkaan ja se sai kammottavat seuraukset. Vladimir marssitti sotajoukkonsa Polotskiin, tapatti Rognedin isän ja tiettävästi koko joukon muitakin omaisia ja otti prinsessan väkisin vaimokseen. Kovin onnellista paria heistä ei ymmärrettävästi koskaan tullut. Vladimir otti sittemmin useita muitakin vaimoja, paremmissa piireissä moniavioisuus kun oli vielä tuolloin verrattain yleinen käytäntö.
Vladimir ei ollut siis erityisen hyvä aviomies, mutta valitettavasti hallitsijanakaan hän ei osoittanut erityistä lempeyttä, varsinkaan alkuaikoinaan, mutta tietystä näkökulmasta hän oli tehokas uudistaja ja hän pyrki yhdistämään hajanaiset ruhtinaskunnat yhdeksi Venäjän valtioksi. Moskovasta johdettua Venäjää ei vielä silloin ollut olemassa, vain Kiovan Rus eli Kiovan Venäjä, josta ajan myötä kehittyi meidän tuntemamme suurvalta. Oltuaan vallassa kahdeksan vuotta, Vladimir meni sotajoukkoineen Bysantin keisarin avuksi, kun tämä yritettiin kukistaa aatelin toteuttamassa kapinassa. Bysantti oli entinen Itä-Rooma, mahtavan Rooman keisarikunnan henkinen perillinen, ja Vladimir sai kiitollisesta keisarista verrattoman liittolaisen, joka kohotti hänen omaa asemaansa. Vieläpä keisari antoi sisarensa Anna Porphyrogenitan Vladimirille vaimoksi.
Bysantin keisari oli tietysti kristitty eikä ollut sopivaa, että keisarin lankomies olisi takapajuinen pakana. Niinpä toukokuun 19. päivänä vuonna 989 33-vuotias suuriruhtinas Vladimir kastettiin Krimillä, Hersonin kaupungissa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kerrotaan, että aiottu avioliitto ei ollut syy kääntymiseen, vaan että hän oli tutkinut eri uskontoja jo pidempään ja tullut siihen käsitykseen, että kristinusko on ainoa oikea usko. Kristittynäkin hän toimi luonteelleen ominaisella ehdottomuudella ja toimintatarmolla. Kokonaisia kaupungin asujaimistoja kastettiin paloruiskuilla. Kristinuskon Vladimir otti valtionuskonnoksi – siitä lähtien Venäjä on ollut kristitty valtio lukuun ottamatta kommunistidiktatuurin vuosia 1900-luvulla. Kaikkialle valtakuntaansa hän rakennutti upeita kirkkoja. Uskovaisen miehen ei tietenkään sopinut enää pitää monia vaimoja, joten hän katsoi pakanalliset avioliittonsa mitättömiksi. Ensimmäisen vaimonsa, Polotskin onnettoman prinsessan hän heitätti luostariin. Ei ole mikään ihme, että Rogned yritti vielä luostarista käsin osallistua Vladimirin kaatamiseksi tarkoitettuun salaliittoon ja koettipa hän yllyttää poikaansa syrjäyttämään isänsä, mutta nämä hankkeet epäonnistuivat.
Heinäkuussa vuonna 1015 Kiovan suuriruhtinas kuoli äkkiä ollessaan matkalla Bereshkowin kaupungissa 59 vuoden ikäisenä. Jälkimaailma tuntee hänet nimellä Vladimir Suuri.
Vladimirilla oli paljon lapsia eikä nykyään oikein tarkasti tiedetä, kuka äiti kaikilla lapsilla oli. Ainakin Polotskin prinsessa Rogned synnytti hänelle lapsia, koska yksi poika peri äitinsä perintömaat ja sai Polotskin ruhtinaan arvon. Isän kuoleman jälkeen pojat alkoivat heti taistella vallasta. Valta on aina ollut makeaa, joskus sitä on haluttu ihmisten elinolojen parantamiseksi, joskus taas omien himojen tyydyttämiseksi. Vladimirin pojista mahtavimmaksi osoittautui Jaroslav, Rostovin ja Novgorodin ruhtinas, jolle aikalaiset antoivat liikanimen Viisas. Hän syrjäytti kaikki veljensä ja nousi Kiovan suuriruhtinaan valtaistuimelle. Lieköhän Venäjällä on koskaan ollut yhtä hyvää ja älykästä hallitsijaa mitä Jaroslav oli. Hänen aikakaudellaan Kiovan Venäjä eli loistavinta kukoistuskauttaan.
Suuriruhtinas Jaroslav ei halunnut pitää kansaa tietämättömyydessä, vaan hän perusti suuren määrän kouluja ja pyrki parantamaan kansan syvien rivien sivistystasoa. Jaroslav kokosi myös Venäjän ensimmäisen lakikokoelman, Russkaya Pravdan. Isänsä tavoin hän edisti kristinuskon juurtumista maahan mm. rakennuttamalla satoja kirkkoja, itse hän tuli kirkon metropoliitaksi. Valtakunta oli pirstoutunut, kun isän kuoltua maa oli jaettu poikien kesken, mutta Jaroslav valloitti veljiensä ruhtinaskunnat takaisin yhden valtikan alle. Nyt Venäjä ulottui ensimmäisen kerran Itämereltä Mustallemerelle.
Nuoruusvuosien käyty valtataistelu ja hallintotoimet veivät Jaroslavin aikaa siinä määrin, että akanottotouhut hän aloitti vasta täytettyään neljäkymmentä. Jaroslav tiesi, että naimakaupat ovat paras tapa solmia suhteita ulkovaltojen hallitsijasukuihin ja Ruotsin kuningas Olav III suostuikin antamaan tyttärensä, prinsessa Ingridin puolisoksi. Millä mielin ruotsalainen prinsessa lähti hädin tuskin kaksikymmenvuotiaana kaukaiseen venäläiseen hoviin, sitä emme tiedä. Avioliitto kuitenkin onnistui ja kesti suunnilleen kolme vuosikymmentä, kunnes Ingrid kuoli. Vanha ruhtinas ei mennyt enää uusiin naimisiin.
Venäjällä oli jo tuolloin halu tulla tunnustetuksi eurooppalaisena valtiona. Niinpä Jaroslav järjesti paitsi omansa, myös lastensa avioliitot Euroopan hovien kanssa, tyttäret päätyivät Norjan, Ranskan ja Unkarin mahtimiesten puolisoiksi ja pojille tuotiin vaimot Saksan ja Puolan hoveista. Hallittuaan valtakuntaansa 35 vuoden ajan suuriruhtinas Jaroslav Viisas veti viimeisen henkäyksensä 20.2.1054 ja kuoli, niin kerrotaan, uskossa Vapahtajaansa turvaten 75 vuoden iässä. Hänen hautansa on edelleen olemassa nykyisen Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa.
Kuten Vladimir Suuren jälkeen, nytkin prinssien kesken syntyi valtataistelu. Turowin ruhtinaskunnan perinyt prinssi Isjaslav tuli veljiensä katkeruudeksi uudeksi suuriruhtinaaksi. Hänelle isä oli tuonut aikanaan vaimoksi Puolan prinsessa Gertrudin. Isjaslav oli ollut mukana suuren isänsä hallitustoimissa, mm. kuuluisan lakikokoelman laatimistyössä. Hän ei pystynyt kuitenkaan istumaan yhtä tukevasti valtaistuimella kuin isänsä. Vuonna 1068 kansa nousi kapinaan ja syöksi hänet vallasta nostaen suuriruhtinaaksi hänen serkkunsa pojan, Polotskin ruhtinaan Vsjeslawin. Hän oli myös Vladimir Suuren jälkeläinen, Vladimirin luostariin hylätyn vaimon, Polotskin Rognedin pojanpojan poika. Vsjeslaw pysyi vallassa vain seitsemän kuukautta, kun Isjaslav taas kaatoi hänet vaimonsa puolalaisten sukulaisten tukemana ja Vsjeslaw joutui vetäytymään isoisoäitinsä suvun maille, missä hän eli vielä vuosikymmeniä korkeaan ikään saakka. Suuriruhtinas Isjaslavin ei sallittu kuitenkaan nauttia taaskaan kauaa kruunusta, sillä nyt isän perinnönjaosta katkeroituneet veljet syrjäyttivät hänet. Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1077, hän palasi uudelleen valtaan. Asemansa ollessa yhä horjuva Isjaslav seuraavan vuoden lokakuussa kuoli 54 vuoden iässä.
Isjaslavin lapset eivät päässeet kantamaan Kiovan suuriruhtinaan kruunua, liekö heillä ollut siihen suuria halujakaan. Valta siirtyi veljelle Vsevolodille ja hänen lapsilleen. Jaettavaa riitti kuitenkin Isjaslavin lapsille. Hänen pojastaan Jaropolkista tuli Wladimirin ja Turowin ruhtinaskuntien ruhtinas. Jaropolkin vaimo oli Weimarin ja Orlamündin kreivin Otto II:n tytär Kunigunde. Jaropolk kuoli alle 40-vuotiaana, mutta ruhtinatar Kunigunde eli 85 vuoden vanhaksi.
Ruhtinas Jaropolkilta jäi tytär Anastasia von Wladimir (1074-1159), venäläisittäin Anastasia Jaropolkovna eli Jaropolkintytär. Anastasia sai puolisokseen ylhäisen miehen, Minskin ruhtinaan Glebin (n. 1065-1118). Ruhtinaan isä oli ollut Polotskin Vsjeslaw, siis sama mies, joka oli aikanaan syrjäyttänyt Anastasian isoisän. Sekä Anastasia ja Gleb polveutuivat Vladimir Suuresta ja näin nämä kaksi sukuhaaraa jälleen yhtyivät. Gleb Vjeslawitschin isä Vjeslaw hallitsi Polotskia peräti 57 vuoden ajan ja kerrottiin hänen harrastaneen myös monenlaista kyseenalaista taikuutta. Hänen isänisänsä oli aikanaan perinyt Vladimirin hylkäämältä Rogned-vaimolta tämän perintömaan Polotskin.
Glebin ja Anastasian lapsista Wsewolod sai Strezewin ruhtinaskunnan hallittavakseen eli hänkin sai käyttää komeata ruhtinaan nimeä, vaikka sukupolvi sukupolvelta Vladimir Suuren jälkeläisten maat pienenivät perinnönjakojen vuoksi. Tapana oli, että isät eivät jättäneet valtakuntaa vain yhdelle lapsistaan, vaan jokainen sai osansa. Tämä teki Kiovan Venäjästä hajanaisen ja heikon valtakunnan pitkäksi aikaa.
Wsewolodin poika Wlazko von Polotsk (k. n. 1224) sai Kiovan valtakunnan reunamailta pienen Kokenhusenin ruhtinaskunnan Väinäjoen varrelta perinnökseen. Se sijaitsee nykyisen Latvian alueella. Alueilla vaikutti voimakkaasti Riikan arkkipiispan vasalli, maallinen ja hengellinen valta löivät joskus veljenkättä toisilleen, joskus taas vallitsi jännite näiden kahden välillä.
Kokenhusenin ruhtinaalta ei jäänyt poikia, vaan tytär Sophie sai perintönä isänsä ruhtinaskunnan. Tällaisella naisella tietysti riitti kosijoita. Sophien ensimmäinen puoliso oli ritari Dietrich, jolle Kokenhusen läänitettiin, sillä naisen ei sopinut hallita tällaisia omaisuuksia. Pian aviomies kuitenkin kuoli ja Kokenhusen läänitettiin Sophien toiselle aviomiehelle, Bernardus von Hoyalle, joka hänkin oli ritari, Stumpenhausenin ja Hoyan kreivin poika.
Kokenhusenin ruhtinatar jäi isänsä tavoin poikia vaille. Yhden tyttären hän sai toisesta avioliitostaan, tytär sai äidin mukaan nimen Sophie (s. n. 1240). Perijättären kanssa avioitui Riikan arkkipiispan vasalli, ritari ja aatelisherra Johannes de Thisenhusen, jonka isä oli Tiesenhausenin aatelissuvun saksalaissyntyinen kantaisä. Johannes eli Hans kuoli marttyyrikuoleman 5.3.1279 taistelussa pakanallisia liettualaisia vastaan. Hänet on haudattu Falckenaun luostariin.
Tälläkin kertaa lapselle oli annettu vanhemman nimi ja Johanneksen poika oli saanut myös nimen Johannes de Thisenhusen (n. 1270 – n. 1342). Hän hallitsi maitaan Riikan arkkipiispan vasallina, mutta riitaantui ankarasti arkkipiispan kanssa, mistä hyvästä sai pannajulistuksen osakseen. Hänen kuolemansa jälkeen läänitykset palautettiin perillisille. Johannes haudattiin isänsä tavoin Falckenaun linnan luostariin, josta sodat ja hävitykset ovat meille jättäneet vain palasen muuria.
Yksi Johanneksen pojista oli nimeltään Bartholomeus von Tiesenhausen (1312-98). Hän oli myös ritari ja maasäätiön vasalli Liivinmaalla. Hän toimi myös voutina ja rakennutti Bersonin linnan perintömaalleen. Isänsä jälkiä seuraten hänkin riiteli aikansa arkkipiispan kanssa. Keisari Kaarle IV myönsi hänelle ensimmäisenä Baltiassa komean arvonimen: keisarin pöytäseuralainen. Bartholomeuksen vaimo oli Elsebe von Warendorp (n. 1335 – n. 1399), lyypekkiläisestä porvarissuvusta. Jos esi-isä Vladimir olikin kohdellut vaimojaan kaltoin, niin pojasta oli polvi parantunut. Hänen avioliittonsa oli onnellinen ja korkeassa iässä laatimassaan testamentissa Bartholomeus kiitteli vaimoaan hyvästä huolenpidosta niin terveyden kuin sairauden aikana.
Isältään mm. Bersonin linnan peri poika Peter von Tiesenhausen (n. 1360-1434), joka hänkin kuului Tarton ritarikuntaan. Hänellä oli vaimo Katharyne, joka oli elossa miehensä kuoleman aikoihin. Paljon muuta ei heistä tiedetäkään.
Heidän poikansa Fromhold von Tiesenhausen oli niin ikään Bersonin omistaja. Hän kuoli joskus 1480-luvulla. Hänestä emme tiedä edes vaimon nimeä.
Fromholdin poika oli isänsä mukaan nimeltään Fromhold (k. n. 1522). Hän omisti lukuisia tiloja Liivinmaalla ja kun ritareiden aika ei vielä ollut ohi, niin tietysti hänkin kuului Tarton ritarikuntaan. Hänen vaimonsa oli hänen pikkuserkkunsa tytär Gertrud von Rosen (k. n. 1532). Gertrud periytyi monista balttilaisista ja tanskalaisista aatelissuvuista ja yhteinen esivanhempi löytyi Bartholomeus von Tiesenhausenista, jonka tytär oli siis ollut Gertrudin isoisoäiti. Näin sukuhaarat limittyvät ja Vladimir Suuren verenperimä moninkertaistui.
Fromhold nuoremman tytär Gertrud avioitui Heinrich von Ungern -nimisen aatelismiehen kanssa. Heinrich omisti mm. Fistehlenin, missä he asuivat. Heinrich oli mukana paikallisissa luottamustehtävissä, hän oli Tarton piispanneuvoston jäsen.
Heinrich von Ungernilla oli tytär nimeltään Elisabeth. Hänen aviomiehekseen tuli Otto von Grothus (k. 1576), aatelinen ja tilanomistaja sekä Ruhenthalin raatihuoneen jäsen ainakin vuosien 1542-60 ajan. Esi-isillä on siis riittänyt mielenkiintoa yhteisiä asioita kohtaan jo tuolloin. Tässä avioliitossa yhdistyi vuosisatojen jälkeen kaksi, aluksi mainitusta Kiovan suuriruhtinaasta Vladimir Suuresta alkanutta sukulinjaa. Elisabeth von Ungern siis polveutui Vladimirin pojan Jaroslavin pojasta Isjaslavista, ja Otto von Grothusin sukujuurta tarkasteltaessa päädytään Jaroslavin toiseen poikaan, suuriruhtinas Wsevolodiin, joka tuli valtaan veljensä kuoleman jälkeen käydyssä valtataistelussa.
Elisabethilla ja Otolla oli monta lasta. Heistä Christoffer von Grotthus (k. 1603) muutti Liivinmaalle Löseriin, missä hän omisti tiloja. Hän sai puolisokseen Catharina von Lüdinghausenin, jonka isä oli kotoisin Kuurinmaalta, äidin puolelta Catharina polveutui von Dönhofin ja äidinäidin puolelta von Butlarin suvusta.
Tultaessa Christofferin ja Catharinan poikaan Otto von Grotthuseniin (1568-1656) tullaan vihdoin mieheen, jonka kautta Vladimir Suuren ja Rurikidien veri tässä sukulinjassa saapuu Suomen kamaralle. Liivinmaalla Meselovissa syntynyt Otto oli sotilas, ratsumestari ja lopulta hän kohosi arvoltaan majuriksi. Vuonna 1614 hänet mainitaan Suomessa Kellahden kartanon isäntänä. Porin seudulta hän sai haltuunsa myös Ahlaisten kartanon. Ruotsin ritarihuone merkitsi hänen sukunsa aatelissuvuksi kotimaisten aatelissukujen joukkoon.
Otto von Grotthusen oli naimisissa kahdesti, ilmeisesti ensimmäinen puoliso oli nimeltään Elin Leijon. Oliko Elisabeth von Grothusen (k. 1670) Oton tytär jommastakummasta avioliitosta vai pojantytär, sitä ei varmasti tiedetä. Luultavasti hän oli tytär, suora jälkeläinen kumminkin. Elisabeth sai aviomiehekseen mahtavan miehen, Suomen kenraalikuvernementin kamreerin eli Suomen valtiovarainhoitajan Engelbrekt Enesköldin (k. 1664), joka aateloitiin 4.2.1653. Vaimonsa kautta hän sai Porin ja Kokemäen seudulta suuret maaomaisuuden. Elisabeth-rouvasta tiedetään, että hän ei ollut nainen, joka vaikeni seurakunnassa. Hän oli arvonsa tunteva, kiivasluontoinen ja vallanhaluinen nainen, jonka tiedetään ajautuneen vuonna 1658 Turun tuomiokirkossa ankaraan riitaan erään rouva Liljeholmin kanssa, ”joka ei myöskään kuulu olleen noiden aikojen sopuisimpien ja nöyrimpien naisten joukossa”, kuten P.G. Berg kirjoitti vuosisatoja myöhemmin. Tästä kirkkotappelusta joutui aviomies antamaan tuomion, mikä ei nykypäivän jääviyssääntöjen mukaan varmaan olisi soveliasta. Kamreeri Enesköld ei ilmeisesti suosinut vaimoaan puolueellisesti, vaan määräsi tämän maksamaan korvauksen loukatulle rouvalle. Riita kuitenkin jatkui rouvien elinajan. Engelbrekt Enesköld ja rouva Elisabet elivät hädin tuskin keski-ikään. Maallinen matka päättyi Turun tuomiokirkon hautaholveihin.
Kamreeri Enesköldin ja mahtavan Elisabethin poika sai hänkin nimensä historiankirjoihin. Gustav Enesköld (n. 1650-1719) opiskeli ylioppilaana Turussa ja antautui sitten menestyksekkääksi osoittautuneelle sotilasuralle kohoten lopulta everstiksi ja rykmentin komentajaksi vuonna 1701. Hän omisti Porissa perintötilan, Ahlaisten Kellahden sekä Porissa Lyttylän, Yyterin ja Tuorsniemen. Suuressa Pohjan sodassa hän joutui Errastferissa sotavangiksi, mutta sotavankien vaihdossa hänet vaihdettiin vapaaksi 1708. Suuruudenhullu Ruotsin kuningas Kaarle XII ei kuitenkaan ollut saanut rähinöistä tarpeekseen ja jo seuraavana vuonna sodan jatkuessa huono-onninen eversti joutui uudelleen venäläisten vangiksi Pultavassa. Puolustamaansa kotimaata hän ei enää koskaan nähnyt. Kymmenen sotavankeusvuoden jälkeen hän menehtyi keskellä Moskovan pakkastalvea tammikuussa 1719, pian sen jälkeen olisi sotakin loppunut. Everstin kanssa oli vangittu kaikki hänen neljä poikaansa, joista yksi oli kapteeni ja neljä luutnanttia. Pojista kaksi kuoli sotavankeudessa isänsä tavoin, kaksi pääsi vapaaksi, tosin toinen heistä kuoli pian vaivalloisen kotimatkan jälkeen.
Gustav Enesköldillä oli vaimo, vapaaherratar Hildegard Elisabet Rehbinder (1663-1735), jonka kanssa hän oli avioitunut Tukholmassa 11.7.1682. Vaikka Gustav oli usein sotaretkillä, ehti hän käydä kotonakin, koska avioliitosta syntyi huomattava joukko lapsia. Vapaaherratar polveutui monista tunnetuista aatelissuvuista. Hänen isoisänsä, eversti Henrik Rehbinder (1604-80) oli tullut Liivinmaalta Ruotsiin ja palvellut Ruotsin kruunua uskollisesti samoin kaikki hänen kymmenen poikaansa. Hildegardin äiti puolestaan oli Munck af Fulkila -nimistä suomalaista aatelissukua. Äidinisä Johan Munck af Fulkila (1614-63) oli mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa, jossa hän haavoittui saaden reiän pääkalloonsa. Reikä tukittiin tammilastulla, joka kasvoi sitten kiinni päähän. Hän palasi sodasta kotiin ja ehtipä tehdä vielä uran juristina tullen lopulta Turun hovioikeuden varapresidentiksi, mutta väittävät, että hänellä oli joskus pää kipeänä.
Eversti ja everstinna Enesköldin tytär Helena Elisabet (n. 1690 – n. 1740) meni ensin naimisiin Lempäälän nimismiehen Samuel Chytreenin kanssa ja kun tämä kuoli syksyllä 1720, avioitui hän seuraavana kesänä paikkakunnalla sijainneen Herralan kartanon isännän, rusthollari Matti Tammelinin (1693-1764) kanssa. Syy pikaiseen avioliittoon oli selvä: nimismiehen leski oli jo talvella tullut raskaaksi kartanon isännälle. Ensimmäisestä avioliitostaan Helenalla oli neljä lasta ja toisesta niitä syntyi seitsemän kappaletta. Matti Tammelin oli Mouhijärven kirkkoherran poika polveutuen vanhasta pappissuvusta, jonka esivanhempia tunnetaan vuosisatojen takaa. Matti Tammelinin sisaren, Sofia Margareetan kohtalo oli traaginen: hän joutui naimisiin iäkkään papin kanssa, unohti Mooseksen kivitauluun kirjoitetun kuudennen käskyn, synnytti lapsia nuorille sotilaille ja tuomittiin aviorikoksesta kuolemaan 29.10.1724. Äitinsä puolelta Matti Tammelin polveutui ruotsalaisista suvuista, äidinisä Zacharias Boelius (n. 1640-97) tuli Ruotsista Suomeen ja toimi Uudenkaupungin pormestarina, mistä virasta hän tosin joutui erotetuksi viranhoidossa tapahtuneiden epäselvyyksien vuoksi.
Matti Tammelinin ja Helena Elisabetin lapsista toiseksi nuorin oli nimeltään Martti Tammelin (1731-90). Hän lähti kauppiaaksi Turkuun, missä hänet vihittiin 23.11.1760 luutnantti Anders Fleischerin tyttären Maria Charlottan kanssa (s. 1735). Hän oli ilmeisesti ruotsalaista sukujuurta.
Nyt olemme tulleet sukulinjassa siihen vaiheeseen, jossa matka suuntautuu kaukaiseen pohjoiseen maakuntaan, jonne säätyläisväki lähti yleensä vain pakon edessä. Tämä kohtalo kumminkin tuli Martti Tammelinin tyttärelle Anna Sophialle (1766-1840). On kerrottuna, että hän lähti nuorena säätyläisneitona tätinsä luokse Tukholmaan. Mitä mahdollisuuksia Ruotsin valtakunnan pääkaupungissa olisikaan! Sattui vain niin, että täti kuoli ja tädin mies, Pohjois-Saksan Greifswaldista kotoisin ollut Conrad Christopher Stöckell (1752-1801) alkoi kiinnostua vaimovainajansa nuoresta sukulaistytöstä. Stöckell toimi kuningas Kustaa III:en hoviajurina. Olisi ehkä liioiteltua sanoa, että hän oli kuninkaan ystävä, mutta jonkinmoinen luotettu palvelija hän kumminkin oli, sillä kun rajaseutujen aluehallintoa alettiin rakentaa, lähetti kuningas Stöckellin pohjoisen Suomen etäiseen pitäjään, Kemijärvelle, jonne perustettiin uusi nimismiespiiri ja Stöckell nimitettiin ensimmäiseksi nimismieheksi vuonna 1787.
Millainen tuo matka oli, sitä emme tiedä. Luultavasti se tehtiin hevoskärryillä, kievarista toiseen mentiin ja välillä yövyttiin. Miltei ensitöikseen Kemijärvellä nimismies Stöckell vei mukanaan tuoman Anna Sophian vihille Kemijärven kirkossa 9.4.1787. Silloin ei susiparina sopinut elää ja kun kerran oli papin edessä luvattu kuolemaan asti yhdessä pysyä, ei siitä poikettu. Nuoripari asui ensin kirkonkylässä ja sitten he raivasivat Isollekylälle Ruotsalan tilan, jota maantarkastuksissa kiiteltiin esimerkillisestä maankäytöstä. Suurkaupungin vilinä ja hovin loisto olivat vaihtuneet maaseutuelämäksi. Stöckell toimi myös ruotuarmeijassa vääpelinä. Neljäntoista vuoden jälkeen kaatumatautia sairastanut Stöckell kuoli ollessaan käymässä Kemissä ja sinne hänet myös haudattiin. Anna Sophia jäi lapsineen asumaan Ruotsalaan, kunnes hän solmi uuden avioliiton lukkari Pekka Välikankaan kanssa. Välikangas oli ollut naimisissa Heckmanin tilan leskiemännän kanssa, mutta lapsipuolet eivät halunneet enää pitää isäpuolta ja tämän uutta vaimoa riesanaan ja ajoivat heidät pois. Niin Anna Sophia Tammelin, entinen säätyläisneito ja aatelissukujen jälkeläinen, päätyi lopulta Riekkolaan, lukkarin vanhaan virkataloon, jossa hän kemijärveläisen lukkarin vaimona viimein kuoli 4.9.1840, samana päivänä hän täytti 74 vuotta.
Stöckellin tyttäret jäivät pohjoiseen, kuka mihinkin joutui naimisiin. Ainoa aikuisikään elänyt poika, Conrad Fredrik Stöckell (1793-1855) oli isänsä tavoin ruotuarmeijan sotilas, kersantti. Suomen tultua osaksi Venäjää ruotuarmeija kohtasi tiensä pään ja Stöckell jäi töitä vaille. Hän oleskeli Kemissä ja Kuusamossa, mutta palasi kotiseudulleen Kemijärvelle vuonna 1817. Kuusamosta hän toi mukanaan vaimon, talontytär Elsa Pesosen (1791-1865). Vuonna 1823 entinen kersantti Stöckell ryhtyi kiertäväksi kristinuskon opettajaksi eli katekeetaksi, eräänlaiseksi maallikkosaarnaajaksi. Hän työskenteli osin Kemijärvellä, mutta enemmän Kuolajärvellä eli nykyisen Sallan alueella, koska siellä ei ollut vielä omaa seurakuntaa. Sallalaiset olisivat mieluummin halunneet oman seurakunnan ja oman kirkkoherran, joten kiertävään katekeettaan ei suhtauduttu aina kovinkaan lämpimästi. Kemijärvellä Stöckell hoiti monia tehtäviä, mm. kirkon rakennustöiden valvojana ja sairaalan tai oikeammin sairastuvan esimiehenä 1830-luvulla.
Kersantin perheessä oli kaksitoista lasta, joista osa jäi Kemijärvelle. Muiden lasten tavoin poika Gustav Henrik Stöckell (1821-83) asui ensin isovanhempiensa perustamalla Ruotsalan tilalla. Siinä missä hänen esi-isänsä olivat olleet yhteisön elämään aktiivisesti osallistuvia, ei Gustav Henrik murehtinut turhia yhteiskunnallisia velvoitteita. Rippikoulukin jäi käymättä. Kiinnostus naissukupuolta kohtaan sen sijaan ilmeni hänessä ja Kaisanlahden talon tyttärestä piiaksi ajautunut Briita Stiina Kaisanlahti (1819-87) laski hänet viereensä useamman kuin yhden kerran. Tiettävästi he asuivatkin jonkin aikaa yhdessä ja suhteesta syntyi kaksi poikaa. Briita Stiinan isoisä oli perustanut Kaisanlahden tilan Soppelan kylään Kemijärvelle, mutta isä oli ajautunut vaikeuksiin ja joutunut myymään tilan. Pojat olivat päässeet vävyiksi taloihin, mutta Briita Stiinan kohtalo oli joutua piiaksi entiseen kotitaloonsa. Isänsä puolelta Briita Stiina polveutui uudisraivaaja Pekka Kärpästä ja äitinsä puolelta aina sotapäällikkö Paavali Halosesta, Kemijärven ensimmäisestä kanta-asukkaasta.
Elämänsä viimeiset vuodet Gustav Henrik Stöckell vietti veljensä Conradin perheen parissa Kemijärven Alakylässä, minne tämä oli perustanut Kalliosalmen tilan. Hänen ja Briita Stiinan vanhin poika Johan Fredrik Kaisanlahti (1850-1921) päätyikin aika lähelle näitä maisemia. Vaikka hän oli piian avioton poika, mikä ei noihin aikoihin totisesti ollut paras mahdollinen lähtöasetelma elämän varsitielle, luontaisen lahjakkuutensa ansiosta hän pääsi valtion leipiin, metsänvartijaksi. Kerrotaan, että eräs metsänhoitaja olisi huomannut nuoren pojan hyvän laskupään ja ottanut leipiinsä. Johan Fredrik raivasi metsänvartijan Rovalan kruunutorpan Kemijärven ja Rovaniemen tien varrelta itselleen asuinpaikaksi. Maanviljely ja poronhoito antoivat tuloja varsinaisen viran ohella. Puolisokseen Johan Fredrik eli Rova-Reeti otti Sofia Lovisa Könkään (1863-1928) läheisen Enijärven rannalta. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet Kuusamosta Kemijärvelle vuonna 1855.
Rovalan Reeti ja Sohvi saivat kaksitoista lasta. Vanhin poika Kaarle Jalmari tuli Sammalen tilan isännäksi ja toiseksi vanhin poika Johan Eemil (1890-1949) eli Rova-Janne jäi Rovalan tilalle. Kovalla työnteolla, suoranaisella työhulluudella tila vaurastui. Kaupankäyntiäkin harjoitettiin ja pidettiin kievaritoimintaa. Rovalan Reeti kuoli sydänhalvaukseen tulleessaan poronhoitotöistä maaliskuisena päivänä kotinsa pihamaalle vuonna 1921. Kaksi päivää myöhemmin nuori isäntä vei isänsä arkun kirkkomaahan ja samalla reissulla hän kävi pappilassa vihillä kihlattunsa, Javaruksen tilan tyttären Hilda Josefiina Javaruksen (1900-73) kanssa. Ehkä tämä kuvastaa taloudellista ajattelua: samalla kirkkomatkalla tuli molemmat asiat hoidetuksi eikä aikaa mennyt hukkaan tarpeettomasti.
Kaksikymmenvuotiaana isomummini Hilda Josefiina sai siis tulla Rovalan emännäksi. Kahdenkymmenenkuuden vuoden aikana syntyi neljätoista lasta. Sanotaan, että kun aamulla oli lapsi syntynyt, niin illalla piti jo mennä navettaan lypsylle. Sairasta anoppiakin piti hoitaa vuosikaudet. Sellaista elämä oli. Rovalan isäntä oli ehdottoman raitis ja uskovainen mies. Terveet elämäntavat eivät kuitenkaan auttaneet, kun hän halvaantui ja lopulta kuoli sydänkohtaukseen vain 59-vuotiaana. Kuorma-auton lavalla tuotiin isännän arkku kotipihalle Rovaniemen sairaalasta ennen kuin se laskettiin Honkakankaan hautausmaan multiin ylösnousemuksen aamua odottamaan. Rovalan emäntä asui tilaansa vielä vajaat kaksi vuosikymmentä, sitten maanviljelys lopetettiin, kuten monilla muillakin tiloilla Suomessa 1960-luvun rajun rakennemuutoksen seurauksena tapahtui. Emäntä asui jonkin aikaa Etelä-Suomessa, palasi Kemijärvelle ja palattuaan poimimasta mustikoita 24.8.1973 hän kuoli kotitilansa päärakennuksen kuistilla äkilliseen sairaskohtaukseen.
Rovalan lapset hajaantuivat pitkin maata, pojista kaksi lähti Amerikkaan asti. Ukkini Heino Hemmi Kaisanlahti (1928-), perheen neljänneksi vanhin poika jäi Kemijärvelle harjoittaen poronhoitoa ja erilaista liiketoimintaa. Hän avioitui 22.12.1959 mummini, asuntolanhoitajana ja myöhemmin tuntiopettajana työskennelleen Else Elina Huttusen (1932-) kanssa. Elsen isä oli savolaisjuurinen koneasiamies ja monilahjakkuus Akseli Olavi Huttunen (1900-73), joka oli yksi niistä luultavasti hyvin harvoista suomalaisista, joka ehti ottaa vuosien 1917-18 tapahtumissa niin punaisten kuin valkoisten toimintaan. Elsen äiti oli rovaniemeläissyntyinen Hulda Elina Mylläri (1905-90).
Heinon ja Elsen ainoa tytär, sairaanhoitaja Tarja Maarit Kaisanlahti (1960-) jäi asumaan Kemijärvelle ja on toiminut kotiseudullaan monissa luottamustehtävissä, mm. kaupunginvaltuutettuna. Minä synnyin äitini ainoana lapsena 22.10.1984 Kemijärvellä. Näin on käyty läpi kolmekymmentä sukupolvea Kiovan Venäjän hovista tänne Kemijärven kairoille.
Janne Kaisanlahti